Fantasiapuku

Ajankohtaisen Miss Helsinki -keskustelun yhteydessä voisi olla osuvaa selvittää, mitä tarkoitetaan fantasialla ja fantasiapuvulla, sillä missipäällikkö kutsui alkuperäisamerikkalaisen päähineperinteen muovista jäljitelmää fantasiaksi. Toinen relevantti kysymys voisi olla, millainen vuorovaikutuksellinen teko on kutsua muiden ihmisten arvokkaimpia ja varjelluimpia kulttuuriobjekteja ja niiden jäljitelmiä fantasiaksi tai muuksi fiktioksi. Fantasialla viitataan yleensä johonkin keksittyyn ja kuviteltuun. Suomen kielen perussanakirja (SKPSK 2001) määrittelee:

"fantasia mielikuvitus, kuvitteellisuus; kuvitelma [...] fantisoida kuvitella, haaveilla"

Pukeutumisen ja muodin alalla fantasia-sana tuntuu viittaavan toisinaan käytännössä siihen, että kopioidaan fantastiset elementit tai kokonaiset asut muilta. Fantasiaksi leimaaminen varmasti vieraannuttaa niitä, joille kyseiset elementit ovat tuttuja ja tärkeitä eivätkä pelkkää vilkasta mielikuvitusta. Kieltämättä esimerkiksi virolaisten ja muhulaisten kansallispukujen päähineet (kuvassa) näyttävät mielikuvituksellisilta, kun niitä ensimmäistä kertaa näkee, mutta se johtuu siitä, että ne eivät ole itselle tuttuja, ei siitä etteivätkö ne olisi kansanperinnettä. Suomalaisten kansallispukujen päähineet ovat naapurikansoihin verrattuna aika tylsiä. Ellei "fantasiapuvuksi" väitetty asu tosiaan ole mielikuvituspuku, fantasiapuku-termillä osoitetaan vuorovaikutuksessa esimerkiksi omaa kaukaisuutta kyseisestä kulttuurista, eksotisoidaan ja otetaan määräysvalta kategorisoida jokin todellinen mielikuvituksen tuotteeksi. Joka tapauksessa fantasiapuvun kohdalla kopiointi kuulostaa lähtökohtaisesti erikoiselta, sillä fantasia ei tarkoita kopiointia vaan päinvastoin uuden luomista. Mitä suoremmin kopioidaan, sitä vähemmän mielikuvitukselle jää tilaa. Ainakaan Kielitoimiston sanakirja ei ole havainnut, että fantasia-sanan merkitys olisi muuttunut päinvastaiseksi.

Kuva: Virolaisia ja muhulaisia kansallispukuja. Public domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1921231

Missikisojen fantasiapukukierros on entinen kansallispukukierros, minkä vuoksi pohdin ensin hieman kansallispukujen fantastisuutta. Sen jälkeen ruodin Miss Helsingin kohdalla käytyä keskustelua etsien perusteluja feikkisulkapäähineen käytölle. Suomen kansallispuku päällä ei pidetä hyväksyttävänä esimerkiksi tehdä työtä, minkä oletan yhdeksi syyksi sille, ettei niitä käytetä enemmän missikisojen tyyppisessä edustamisessa. Bo Lönnvist kirjoittaa: "Juhlien ja ravintoloiden tarjoilijoille ei nykyisin suositella kansallispukua työpuvuksi. Tällaisiin tarkoituksiin voidaan sommitella esim. kansanpukujen tai historiallisten pukujen tyyliin sopivia pukuja" (1979, 136). Ehkä tämäntyyppinen ajattelu on Suomessa ja Lapissa ymmärretty väärin niin, että muiden kansojen kansanpukuja voidaan käyttää miten sattuu. Sitä ei Lönnvist varmasti tarkoittanut.

Kaikilla kansoilla on vastaavia kansanpukujensa käyttörajoituksia ja pukeutumiskontekstiin liittyviä merkityksiä, joiden kunnioittaminen on samalla kyseisen kansan kunnioittamista esimerkiksi sillä perusteella, että kansanpuku edustaa kansaa esimerkiksi symbolisesti. Kansanpuku toimii kuin kieli, sen symboliarvo on vakiintunut, ja kansanpuvussa ihminen esittää omaa rooliaan, itseään (Lönnqvist 1979, 21). Jos kansanpuvun näköisessä esittää jotakuta toista, yllä ei ole oikeastaan kansanpuku. Olisi tärkeää osata erottaa toisistaan kansallispuvut ja kansanpuvut. Wikipedian artikkeli kansanpuvusta (4.10.2017) on harhaanjohtava, koska siinä kerrotaan käsitteen määritelmän paikalla menneessä aikamuodossa kansanpukujen olleen käytössä 1800-luvulla; väite on pitävä etnisyydeltään suomalaisten kohdalla, mutta se ei ole yleispätevä määritelmä, sillä monilla muilla kansoilla on aivan erilainen kansanpukuhistoriansa, joka yhä jatkuu, esimerkiksi karjalaisilla, saamelaisilla ja alkuperäisamerikkalaisilla. Ei ole asiallinen ratkaisu siirtyä vain käyttämään muiden kansojen pukuja selvittämättä, mikä on kunnioittavaa käyttöä ja mikä ei. Symbolien ja symbolisten esineiden kunnioittamista voisi ajatella jonkinlaisena pars pro toto -periaatteen soveltamisena: kun kunnioitetaan jonkin osaa tai sen jonkin symbolia, kunnioitetaan sitä jotakin myös kokonaisuudessaan. Esimerkiksi Suomen lipun häpäisy on koko lipun edustaman Suomen häpäisyä, tai ainakin tämän kiistämistä pidetään anarkistisena. Siksi kuulostaa ristiriitaiselta väittää kunnioittavansa jotakin kansaa, jos ei ole myös teoillaan kunnioittanut heidän kansanpukuaan tai symboliaan.

Esimerkiksi Chanel myi noin kahdentuhannen dollarin arvoista "bumerangia", jonka tuotto tuli firmalle itselleen (tai ainakaan julkisuuteen ei tainnut tulla muuta tietoa), ja väitti (The Guardian) "arvostavansa äärimmäisen paljon kaikkia kulttuureja". Kunnioitusväite olisi ollut ymmärrettävä, jos esineen tuotto olisi mennyt tuotteen suunnittelijoille, aboriginaaleille. Mutta kvasianteeksipyyntö "olemme pahoillamme siitä, että pahastuitte" ei kuulosta aidolta kunnioitukselta ainakaan suomalaisen korvaan. Ymmärsin Chanelin tavoitteeksi tutkia jonkinlaista luksusturhuuden ajatusta, johon he ovat muutenkin paneutuneet ja jota he myyvät kovalla hinnalla metatason älyllisenä pähkinänä (kuinka saadaan nerokkaalla muotoilulla nerokkaasti rahaa, kuinka toisen käyttöesine on toisen luksustuote ja sen sellaista), mutta ideaa ei ollut varmistettu ja pohjustettu hyväntahtoisella yhteistyöllä aboriginaalien kanssa, joten brändäys epäonnistui ja sai Chanelin näyttämään älyllisesti arrogantin asemesta arrogantilta rahastajalta vieläpä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kustannuksella. Uskoakseni moni olisi voinut ostaa ylikalliin "bumerangin", jos tuotteella olisi ollut hyvä tarkoitus.

Pukeutumisen historiasta tiedetään, että usein vaatteen tai materiaalin alkuperä mahdollisimman kaukaisessa kulttuurissa on merkinnyt sitä, että tuotetta pidetään luksuksena (Skov 2010, 254). Tuote ei välttämättä ole luksusta siellä, mistä se on haettu, vaan paikallinen näkökulma voi olla aivan toisenlainen. Tietoa tuotteen alkuperästä on usein arvostettu ja pidetty kiinnostavana, mutta rasistinen ajattelu ei kiinnostu alkuperästä tai vaikuteketjuista eikä varsinkaan arvosta niitä, koska rasisti arvottaa oman näkökulmansa toista arvokkaammaksi. Muodin piirissä on harjoitettu kausittain kansanperinteiden hyödyntämistä, siirtämistä pois totutuista yhteyksistään. Pukeutumisajattelussa folkloristinen tendenssi on kahden alkujaan toisilleen vastakkaisen peruskategorian, perinnepukeutumisen ja muotipukeutumisen, sekoittamista ja rajanylitystä. Muotipukeutumisen yleistyessä esimerkiksi Suomen vaurailla alueilla 1800-luvulla näiden kategorioiden välille muodostui jyrkkä raja, jota on sittemmin pyritty ylittämään esimerkiksi folklore-muodilla. (Lönnvist 1979, 24, 141.) Harvoin jos ollenkaan perinnepukuja käsittelevässä kirjallisuudessa kuitenkaan puhutaan siitä, onko tuo ylittäminen johtanut perinteen näkökulmasta ongelmiin. Toisin kuin muoti, perinne kehittyy hitaasti perinteen sisältäpäin ja yhteisön laajalla hyväksynnällä.

Arjessa tyypillinen perusteluyritys "kaikkihan ottavat vaikutteita kaikilta eikä siinä ole mitään pahaa" sisältää kovia yleistyksiä ja perustelemattoman hypyn moraaliseen kannanottoon. Ajatus näyttää ensisilmäyksellä argumenttivirheeltä nimeltään naturalistinen virhepäätelmä (Tieteen termipankki): kaikki tekevät tosiasiallisesti (empiirisin keinoin todistettavasti) näin, ja siksi tämä on moraalisesti oikein. Se ei kuitenkaan ole ainakaan puhdas naturalistinen virhepäätelmä, sillä ei ole tietääkseni empiirisesti tutkittu tosiasia, että kaikki ottavat vaikutteita kaikilta. Ketkä tosiasiassa ottavat keneltä? Millaisia vaikutteita väitteeseen sisällytetään? Pitäisi täsmentäen tutkia myös tosiasiallisia vaikutteiden ottamisen vaikutuksia kussakin tapauksessa. Mistä oikeasti tiedämme, että vaikutteiden ottamisesta ei seuraa mitään pahaa koskaan kenellekään? Onko asiasta kerätty dataa ja millä metodilla dataa on tulkittu? Milloin ja millaisten vaikutteiden ottamisesta seuraa hyvää, ja kenelle? Pitäisi ymmärtää, että kaikki vaikutteidenottamistapaukset eivät ole keskenään samanlaisia. Kun jokin yritys ottaa vaikutteita Marimekolta tai Marimekko toiselta yritykseltä, seurauksena voi olla oikeusjuttu, mitä pidetään oikeutettuna ja ymmärrettävänä, ja joku voi saada vahingonkorvauksia. Sen sijaan joiltakin kulttuureilta on totuttu vain ottamaan kyselemättä, esimerkiksi tavalla, joka vääristää suuren yleisön käsityksen heidän kulttuuristaan. Esimerkiksi suomalaisen matkamuistoperinteen puolustaminen itse asiassa voi olla kyseenalaista perinteeseen vetoamista (Wikipedia). Mikä tahansa matkiminen ei kuitenkaan ole tässä mielessä perinnettä. Eikä mikä tahansa perinne ole virhe argumentaatioon tuotuna vaan vain silloin, jos sillä perustellaan moraalinen hyvyys; vastaavasti mikään uusi ei ole moraalisesti hyvää vain siksi, että se on uutta. Joka tapauksessa Humen giljotiinina (Tieteen termipankki) tunnettu naturalistinen virhepäätelmätyyppi estää meitä hyväksymästä moraalinormia, joka on johdettu pelkästään siitä, miten asiat ovat. Näkemys "kaikkihan ottavat vaikutteita kaikilta eikä siinä ole mitään pahaa" saattaa olla vallitseva taustaoletus tai taustaoletusten vyyhti, jolla ei ole kaikki tapaukset kattavia perusteluja (tai ainakaan minä en ole löytänyt sellaisia).

Jatketaan fantasiapuku-termin pohdintaa. Usein fantasia liitetään taiteilijan luovaan työhön. Entäs asiantuntijoiden luova työ? Asiantuntijatyönä tehty kansallispuku on perinteen kunnioitusta, mutta se on kanonisoitu ja irrallaan (mahdollisesti lakanneesta) elävästä perinteestä, eikä se kommunikoi samalla tavalla kuin kansanpuku. Kansallispuvun valinta on niin vapaa, että kansallispuvun perusteella ei voi päätellä puvun kantajan taustasta juuri mitään (ehkä vain koetun sukupuolen). Yleensä määritellään, että kansallispuvut eivät ole fantasiaa eivätkä dokumentteja, eivät faktaa eivätkä fiktiota, vaan ns. uusintoja. [Poistettu 9.10.2017 klo 10.12 virke, jossa viitattiin muinaispukujen rekonstruointiin eli ennallistamiseen; poistettu, koska aihe vaatisi laajempaa selittämistä.] 

Vain harvat kansallispuvut, kuten Uudellamaalla Askolan, Lapinjärven ja Porvoon pitäjän puvut, ovat vanhojen kansanpukujen suoria uusintoja. Syitä mielikuvituksen tarpeelle suunnitteluvaiheessa on monia, esimerkiksi läntiseltä Uudeltamaalta ei ole säilynyt paljon alkuperäistä kansanpukumateriaalia. (Kaukonen 1987, 317–318.) [Lisäys 9.10.2017 klo 10.20: vanhojen kansallispukujen tarkistustyön myötä vuodesta 1979 lähtien kansallispukukokonaisuuksia on täydennetty ja säilyneiden mallien pohjalta tarkistettu vastaamaan entistä enemmän kansanpukuja, ja sen jälkeen uudet puvut on tehty noudattaen tarkistamisen periaatteita.] Ruotsiksi erilaiset kansallispuvut ovat esimerkiksi komponerad, rekonstruerad tai dokumenterad. Edellä kursivoimani sanat kuvaavat eriasteista jäljittelyä erilaisten perinnepukujen laatimisen prosesseissa, joissa käytetään enemmän tai vähemmän asiantuntemukseen pohjautuvaa mielikuvitusta suhteessa varsinaiseen kansankulttuuriin, jonka muistoksi ja kunnioitukseksi suomalainen kansallispukukulttuuri on alun alkujaan synnytetty. Kansallispukujen suunnittelutyö tehdään kansanpukujen juhlaversioiden pohjalta ammattitaitoon kuuluvia periaatteita noudattaen, minkä vuoksi niiden leimaaminen fantasiapuvuiksi ei taida olla täsmällistä eikä reilua, sillä ne on tehty instituution arvovallalla, siten ainakin periaatteessa yhteisellä sopimuksella, ja lienee itsestäänselvää, että tehtävä on uskottu perinteen kovimpien asiantuntijoiden käsiin juuri siksi, että kansallispuvut eri ominaisuuksillaan kunnioittaisivat perinnettä eivätkä esimerkiksi halventaisi sitä. Miss Helsingin käyttämät sulkapäähineet eivät edusta mitään näistä edellä mainituista perinteen uusintamistyypeistä, jotka pohjautuvat tieteelliseen perinteentutkimukseen ja kunnioitukseen.

Miss Helsinki -kisaan liittyvässä julkisessa keskustelussa monen mielipide on liittynyt myös siihen, etteivät sulkapäähineet yhdisty mielikuvissa luontevasti Helsinkiin. Pian saanemme uutisia Leviltä, kun Miss Helsinki -kilpailu lähtee reissuun pohjoiseen. Feikkipukuja ajatellen heillä on tilaisuus yllättää. Luvassa on 14.11. ainakin Lapin lumoa "Miss Helsinki goes Shopporo" -näytöksessä Hullu Poro Areenalla: http://www.hulluporo.fi/moikka-maailma/.

Mainittakoon lisäksi, että Helsingin suomalaisilla ei ole omaa kansallispukua. Suomenruotsalaisilla on Vantaan Helsinge-puku (kuvaus Bragen sivuilla). Vantaan suomalaiset olisivat halunneet 1970-luvulla oman kansallispuvun, mutta päteviä tekijöitä ei ollut eikä riittävästi säilynyttä perinnepukumateriaalia, jonka pohjalta rakentaa mallia. Vantaan Helsinge-puvun nimi juontaa historiallisesta paikannimestä Helsinge, ei siis Helsinki. (Appelgren ym. 2008, 84–85.) Koko kansallispukuharrastus alkoi pääkaupunkiseudun sivistyneistön parissa. Kansanpuvut olivat jääneet heillä suunnilleen ensimmäisenä pois käytöstä, koska prestiisiaseman saavuttanut muotipukeutuminen oli vallannut nopeimmin juuri kaupungit ja varakkaiden asuinpaikat, eikä vanhoja kansanpukuja säilytetty. Kaupungit kasvoivat, kun niihin muutettiin muualta, jolloin oma puku viittasi juuriin maalla. Kaupungeilla ei ole Suomessa omia kansallispukuja, vaan "kaupunkilaisnuorison" oletetaan valitsevan pukunsa maaseudulla sijaitsevien juuriensa perusteella (Lönnqvist 2008, 35).

Kaikki Suomen kansallispuvut ovat kyllä vapaasti kaikkien käytettävissä, kuten Ruotsissakin. Ruotsissa perinnepuvun voi valita vapaasti, vaikka valintaa varten annetaankin yleisluontoisia neuvoja samalla tavalla kuin Suomessa – suunnilleen tähän tapaan: valitse oman synnyinseutusi tai asuinpaikkasi tai vanhempiesi puku, mutta jos sellaista ei ole saatavilla, valitse miellyttävin. Entisaikaan muita sääntöjä ei tarvittu, koska ihmiset asuivat usein koko elämänsä samalla paikkakunnalla. Asuinpaikkakunnan pukua kehotettiin käyttämään siksi, että yleensä sen tekeminen onnistui ja tarvikkeita oli saatavilla. (Centergran & Kirvall 1986, 29.) Muitakin perinnepukuja voitaisiin tehdä niitä varten, joiden paikkakunnalla ei ole syystä tai toisesta omaa kansallispukua, esimerkiksi Ruotsissa sellainen on ilmeisesti kuninkaallistenkin käyttämä ns. sverigedräkt. Vapaudesta huolimatta saattaa ilmetä etnisen konfliktin elkeitä, jos tänne jostain muuttanut ihminen käyttää Suomen kansallispukua. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja Reijo Tossavainen kutsui blogissaan 31.3.2014 sopimattomaksi sitä, että kansallispukua oli käyttänyt Suomen kansalainen, joka ei ollut etninen suomalainen. Todellisuudessa Suomen kansallispuku kuuluu kaikille itsensä suomalaiseksi tunteville (kansallispukukonsultti Taina Kankaan haastattelu).

Saamenpukuja ja alkuperäisamerikkalaisten pukuja sitä vastoin ei voi käyttää kuka tahansa. Suomen kansallispukuihin ei ole koskaan kohdistunut samanlaista pitkäaikaista riistoa ja epäkunnioitusta kuin niihin. Saamenpuvut ovat historialtaan kansanpukuja, joita on jo pitkään käytetty uusina hienoimmissa juhlissa kansallispuvun tavoin. Samoin on käynyt karjalaiselle feresille, jonka juhlakäyttö on yleistynyt. Aidot feresit ja saamenpuvut eivät ole fantasiaa tai fiktiota, kuten eivät sulkapäähineetkään. Niitä jäljittelevissä pastisseissa ja feikeissä on kyllä käytetty hieman mielikuvitusta, milloin ne eivät ole suoria, taitavia plagiaatteja, mutta silti niiden kutsumista mielikuvituksen tuotteeksi voisi luonnehtia härskiksi. Hankalaa tietämättömässä ja systemaattisessa "fantasian" harjoittamisessa on esimerkiksi se, jos jäljitteleminen ja samankaltaisuus on sosiaalisesti häikäilemätöntä, kansan itsemääräämisoikeutta ja kulttuurin harjoittamista häiritsevää, stereotypioita levittävää, taloudelliset tuotot ottavaa tai rasistista ivailua. Tällaiset haittavaikutukset ovat olemassa puvun pukijoiden ja väärinkäyttäjien intentiosta eli tarkoituksesta riippumatta. Esimerkiksi Saamelaiskäräjät (2010) näkee kulttuurisen riiston uhkaavan saamelaisen kulttuurin jatkumista, vaikuttavan nuorten omakuvaan kielteisesti, olevan epäkunnioittavaa ja halventavaa, toimivan kansainvälisiä ja perustuslaillisia oikeuksia vastaan, vievän puvun juhlavalta arvokkuudelta pohjaa, vievän saamenkäsityöläisiltä mahdollisuuden saada taloudellista toimeentuloa työstään, antavan saamenkäsityöstä vääränlaisen kuvan kansainvälisesti, rikkovan syrjimättömyyden periaatetta vastaan ja niin edelleen.

Fantasiapuku on lähellä roolipukua ja naamiaisasua, mutta fantasiapuvun ja kansanpuvun välillä on selkeä ero. Toisille jokin asu on roolipuku esimerkiksi teatterissa, elokuvassa tai muussa esityksessä, mutta tuon asun esikuva voi olla kansanpuku, folk costume tai ethnic dress, jolla on merkitystä yksilöiden ja – huomatkaa – ryhmien identiteetille. (Eicher 2010, 152.) Naamioitumisen ja naamiaisasun ideana on peittää pukeutujan identiteetti ja auttaa pukeutujaa muka muuttumaan joksikin toiseksi kuin hän on, kun taas kansanpuvun ideana on tuoda esiin pukeutujan identiteetti (Smith 2010, 130). Näyttelijä käyttää roolipukuaan työssään, eikä roolipuku yhdistä häntä hänen omaan kansaansa ja sukuunsa. Kansanpuku viittaa olemassaolevaan kansaan tai kansanosaan, kansan historiaan ja yhteenkuuluvuuteen, ja se on osa heidän perinteitään ja merkkijärjestelmäänsä. Kansanpukuja oli myös suomalaisilla 1800-luvulle saakka vaihtelevasti eri paikkakunnilla. Roolipuku puolestaan voi viitata ulkopuolisten mahdollisesti hyvinkin pinnalliseen käsitykseen jonkin kansan kansanpuvusta, ei itse kansanpukuun. Miksi ulkopuolisten mahdollisesti hyvinkin virheellinen käsitys jostain on niin itsepintaisen puolustamisen kohde, olisi hyvä selvittää.

Kun naamiaisista tuli suosittuja Lontoossa 1710, suosittuja teemoja oli pukeutua "villi-ihmiseksi" tai "turkkilaiseksi" (Jarvis 2010, 270). Uskoakseni rooli-, naamiais- ja fantasiapukujen avulla levitetään yhä ylemmyydentuntoisia ja rasistisia käsityksiä ja, milloin tietoa on, osoitetaan kielteistä asennetta tai ideologiaa tiedosta huolimatta. Muodilla on ollut aina (appadurailaisittain ilmaistuna) "sosiaalinen elämänsä", jolla luodaan arvoja ja joka on yksi tuotantoa eteenpäin ajavia voimia länsimaisissa yhteisöissä, eikä se ole irrallaan vallasta kuten ei mikään muukaan kulutus (Quayson 2000, 97–101).

Perusteluja puolesta ja vastaan

Vuoden 2018 Miss Helsinki -kilpailijat poseerasivat kesällä 2017 alkuperäisamerikkalaisten soturi- tai päällikköpäähineiden synteettisissä jäljitelmissä (HS). Perusteluna esitettiin, että päähineet ovat "fantasiapäähineitä" ja että kuvaussessiot olivat "taidekuvauksia" ja "fantasiakuvauksia". Päähineet olivat roolipuvun osia, naamioita. Missijohto kieltäytyi pyytämästä tekojaan anteeksi (MTV Viihde). Päähinevalinnan oli tehnyt julkisuutta runsaasti hyödyntänyt, edellinen kisajärjestäjä Martina Aitolehti, joka kommentoi Iltalehdessä:

"Näillä päähineillä ei ole mitään tekemistä minkään alkukantaisten asioiden kanssa. Me olemme ihan eri levelillä. Me teimme fantasiakuvauksia."

"primitiivinen 1. alkukantainen, alkeellinen, kehittymätön; yksinkertainen. 2. luonnonkansoille ominainen, alkukantainen." (SKPK 2001)

Alkukantaisuuden eli primitiivisyyden yhdistäminen alkuperäiskansoihin on vanhakantainen osa rasismin vähättelevää mekanismia ja haitallisia stereotypioita. Ajatus on osa vanhaa (esimerkiksi imperialistista) sosiaalista konstruktiota, jossa toiset kansat on asetettu hierarkisesti toisia korkeampaan asemaan biologis-rasistisin perustein. Oletus, että alkuperäisamerikkalaisiin liittyvät asiat olisivat alkukantaisia asioita, on leimakirves, joka ei perustu tosiasioihin.

Sivujuonteena mainittakoon, että alkuperäiskansojen kohdalla primitiivisyyden vaatimus on paradoksaalisesti hyvin monimutkainen ilmiö. Se on käsitteellinen sotku, jota rasistit hyödyntävät. Sotku liittyy Suomessa usein vulgaariin, kirjaimelliseen tulkintaan kansainvälisestä käsitteestä alkuperäiskansa (indigenous people). Kirjaimellinen, vulgaari tulkinta on sellainen, jossa ei oteta huomioon käsitteen sisältöä vaan takerrutaan sanan pinnalliseen ilmiasuun, esimerkiksi "virtahepo on hevonen" tai "pajunkissa on kissa". Vastaavasti alkuperäiskansaa vaaditaan olemaan alkuperäisiä muka nokkelasti. Alkuperäiskansa (Tieteen termipankki) on elänyt alueella ensimmäisenä niin kaukana menneisyydessä kuin historiaa tunnetaan, ja kansa on säilyttänyt tietynlaisia kulttuurisia perinteitä, vaikka heillä ei ole ollut valtaa valloittajan saapumisen jälkeen. He voivat tietenkin halutessaan modernisoitua, koska heillä on vapaus kehittää omaa kulttuuriaan omilla ehdoillaan kuten muillakin kansoilla, vaikka heidät onkin kolonisoitu. Alkuperäiskansan käsite ei tarkoita, että ollaan alkukantaisia tai pitäisi olla alkukantainen. Alkuperäiskansojen juridisen, taloudellisen ja poliittisen tukemisen tavoitteena on, ettei kolonialisti enää määräisi, mitä heidän pitää tehdä ja olla. Suomalaiset eivät voi sanella, saavatko saamelaiset modernisoitua vai eivät ja millä tavalla. Ylimalkainen primitiivisyystulkinta on pejoratiivinen, halveksuva kolonialistinen asenne, joka ei perustu faktatietoon kansoista vaan ennakkoluuloihin, ehkä jopa alkukantaisiin ennakkoluuloihin ja hierarkiseen ajatteluun. Ajatus joidenkin kulttuurien alkukantaisuudesta ja muu essentialisoiva vähättely on totuttu liittämään lähinnä valkoisen ylivallan ideologiaan (Wikipedia). Voisi myös veistellä, että alkukantaisuuden vastakohdan, sivistyksen ymmärtäminen pinnallisesti ei ole sivistynyttä.

Toisaalla Aitolehden seuraaja, uusi missipäällikkö Rosanna Kulju yritti perustella toimintaansa suorassa lähetyksessä (MTV Viihde):

"– Kaikkiin asioihin on kaksi puolta ja tässä haettiin sellaista Suomen metsän ja luonnon magiaa, fantasiaa. Nämä [feikkisulkapäähineet] ovat siis muotia ja muoti ja taidehan on aina hakenut influensseja erilaisista kulttuureista, Kulju toteaa. Kulju ei kuitenkaan aio pyytää tapahtunutta anteeksi, sillä hän ei koe Miss Helsinki -organisaation olleen liikenteessä väärin aikein. – Me ei siinä mielessä pyydetä anteeksi, koska me ei olla haluttu kellekään mitään pahaa, vaan tehty taidekuvauksia, Kulju kertoo." (Vatka 2017.)

"tavallaan kuvauksissa myöskin ideana [oli] se että me haluttiin kouluttaa näitä missejä olemaan kameran edessä, että vaikka he laittais roskasäkki päälle, niin tää on vähän niin kun, tiäkkö, halutaan tuoda erilaisuutta ja tehdä mageeta kuvaa, ettei [kyse ollut siitä, että haluttaisiin] loukata ketään" (litteroitu videolta)

Kuten aiemmin kirjoitin, perinnepukeutumisen ja muodin välillä on merkittävä historiallinen kategoriajako. Muoti ja taide ovat aina hakeneet ilmaiseksi ideoita sieltä, mistä ovat niitä suinkin saaneet, mutta se ei vielä tarkoita, että se olisi eettisesti oikein, vaan sellaisen johtopäätöksen torppaa Humen giljotiini (ks. tarkemmin edellä). Kulju vähättelee jäljittelyn astetta, sillä kyseisen päähineen kohdalla ei ole otettu pelkkiä influensseja vaan on tehty selkeä jäljitelmä. Vähättely ei ole sinänsä virhepäätelmä vaan se on argumentaatiossa asian esittämistä väärin (misrepresentaatiota). Mutta mikäli Kuljun puheenvuoro oli vastaus Suomen saamelaisnuorten argumenttiin, kyseessä on virhepäätelmä nimeltään olkinukke, sillä saamelaisnuoret eivät väittäneet, että muoti ja taide eivät olisi hakeneet influensseja erilaisista kulttuureista, niin kuin Kulju antaa ymmärtää pyrkien näyttämään vastapuolen naurettavana.

Sanontojen käyttö perustelun korvikkeena on yleinen ilmiö. "Kaikkiin asioihin on kaksi puolta" ei ole argumentaation kannalta painava väite, sillä se on yleistys, jolla ei voi perustella, koska sitä itseään ei ole perusteltu vaan se on epämääräinen sanonta, joka toisinaan pätee, toisinaan ei, ja pätee lähinnä epämääräisyytensä avulla. Väite pikemminkin hämää kryptisyydellään kuin perustelee mitään. Mutta koska väite dikotomisoi maailmankaikkeuden jakautumaan kahteen vastakkaiseen leiriin, se voi olla myös argumenttivirhe, ns. mustavalkoista ajattelua silloin, jos sanontaa käytetään vakavastiotettavana perusteluna (mitä se tuskin tässä oli vaan toimi jonkinlaisena puheenvuoron johdantona). Faktavirheeltä tai ainakin löyhältä puheelta vaikuttaa puolestaan väite, että feikkipäähineet olisivat muotia; laajat kansanjoukot eivät käytä tuollaisia päähineitä [lisäys: eivätkä ne ole muotia myöskään kategorisessa mielessä vaan perinteen jäljitelmää]. Niiden myyjä oli aiemmin kesällä pahoitellut niitä (Iltalehti), ja hän on ilmoittanut Facebookissa (linkki) jo luopuneensa niiden jälleenmyynnistä. Lisäksi Kulju yhdisti suorassa lähetyksessä roskasäkin ja sulkapäähineen. Suomen kielessä on vanha, aivan tavallinen fraasi tai ajatus, että hyvä malli pystyy esiintymään "vaikka roskasäkki päällään" ja näyttämään silti hyvältä. Tässä yhteydessä sanonta kuitenkin kuulosti rasistiselta.

Missikisakuvauksia ei kai ole yleensä pidetty taidekuvauksina. Sekin perustelu vaatisi lisäperusteluja, miten juuri nämä kuvaukset olisivat taidetta, jos muut eivät ole. Taiteeksi julistaminen voi olla löyhää puhetta, joka on pikemmin leikillistä kuin totuudellista. Taide on aina vaikea käsite, sillä se on hyvin hankalasti määriteltävissä. On kuitenkin kyseenalaista tuottaa rasismia ja julistaa se taiteeksi, koska rasismi on muun muassa laissa kiellettyä, mutta taiteilijoilla on muita ihmisiä laajempi ilmaisunvapaus juridiikan näkökulmasta (ks. esim. Rautiainen 2010). Siksi kirjoitin täällä, että taidekenttä voisi olla varovaisempi ostaessaan ja esitellessään rasismia. Jos rasismi oikeutetaan taiteen vapaudella, ollaan varmasti monella tapaa pulassa.

Päähineiden myyjä Charlotta Åkerstedt on sittemmin tiedottanut Facebook-sivullaan, että heidän Balilla sijaitseva tuottajansa on englantilainen käsityöläinen, joka ei kopioi suoraan mitään tiettyä soturin päähinettä vaan sekoittaa fantasiaa "vaikutelmaan" eri kulttuureista. Åkerstedt postasi samassa yhteydessä linkin (erään yrityksen blogi), jossa viitataan sulkapäähineiden alkuperään monessa eri maailman kolkassa (palaan tähän kohta). Åkerstedtin tarkoitus ei ollut uhata ketään vaan hän pyytää anteeksi itse asiassa koko maailmalta. Häntä oli syytetty siitä, ettei hän olisi oppinut mitään kesäkuun samoihin päähineisiin kohdistuneesta arvostelusta, vaikka tosiasiassa syyskuussa julkisuuteen tulleet päähineet olivat samaa erää vanhojen kanssa, eikä hän aio tilata niitä enää lisää. Myyjänä hän on omien sanojensa mukaan valistanut jokaista asiakastaan siitä, että nämä päähineet voivat loukata ihmisiä; tämä tieto on ristiriidassa sen kanssa, mitä Rosanna Kulju väitti suorassa lähetyksessä televisiossa (ettei heillä käynyt "pienessä mielessäkään", että heidän tekonsa loukkaisi ketään).

Åkerstedt avasi omaa näkökulmaansa sen sijaan, että olisi hyökännyt arvostelijoiden kimppuun. Hänen perusteluikseen ilmoittamassaan linkissä on tyypillistä argumentaatiota, joka kaipaisi (joskus toiste) ruodintaa. Esimerkiksi yksi pääväitteistä kuuluu, että sulkapäähineitä käytetään eri puolilla maailmaa, joten minkäänlaiset sulkapäähineet eivät loukkaa alkuperäisamerikkalaisia. Väitteessä ei oteta huomioon samankaltaisuutta ja muistuttamista, ja vaikea aihehan se on, kuten patenttiriidoista ja plagiaattisyytöksistä yritysmaailmassa tiedämme. Mikä muistuttaa liikaa jotakin toista ja milloin muistuttaminen on sopivaa? Alkuperä on kiinnostava, mutta se ei välttämättä liity lainkaan siihen epäkunnioittavaan ja vahingolliseen käytökseen, jota alkuperäiskansat Pohjois-Amerikassa käsittääkseni vastustavat. Esimerkiksi tässä linkissä (fashion-history.lovetoknow.com) kerrotaan asiantuntevammin höyhenten ja sulkien vuosituhantisesta käytöstä. Pitkä loikka vuosituhantisesta käytöstä sellaisiin eettisiin ja semanttisiin johtopäätöksiin, että millään muulla kuin yksilön halulla ei ole mitään merkitystä, arvoa ja arvokkuutta, jää perustelematta.

Tutkimuksen mukaan eteläamerikkalaiset töyhtöpäähineet, joita tehdään yhä useammin synteettisistä ja halvoista materiaaleista, tulevat malliltaan ja ideoiltaan osin Afrikasta, mutta Etelä-Amerikan karnevaaleissa ja varsinkin New Orleansin karnevaaleissa käytetyt sulkapäähineet ovat ottaneet vaikutteita myös amerintiaaneilta (Lawal 2010, 124). Sivuston native-languages.org mukaan tietynlaisia sulkapäähineitä käyttävät lähinnä Tasankojen heimot (Plains Indians), kuten sioux't, crow't, mustajalat, cheyennet ja tasankojen creet. Sivulla on kuvia eri päähinetyypeistä, joista osassa on käytetty kotkan pyrstösulkia, joskus myös nahkaa ja helmiä. Päähineistä puhutaan sotapäähineinä. Mitkään näistäkään faktoista eivät suoraan oikeuta esimerkiksi kaupallista riistoa eivätkä pilkkaamista, jotka siten jäävät perustelematta. Mielenkiintoisia olisivat myös niitä harrastavien ihmisten motiivit, joita Tuomas Enbuskekin kyseli Kuljun ja kumppaneiden haastattelussa – meneekö ihminen fantasian maailmaan käyttämällä feikkisulkapäähinettä?

Materiaalin vaihtaminen esimerkiksi muoviin ei riitä häivyttämään kopioluonnetta. Miss Helsingin käyttämät päähineet ovat hyvin samankaltaisia kuin tasankoheimojen päähineet ja hyvin erilaisia kuin Etelä-Amerikan karnevaalipäähineet, joihin Åkerstedtin linkissä viitattiin. Miss Helsinki -ehdokkaiden päähineet kopioivat selkeästi juuri alkuperäisamerikkalaista kulttuuriperintöä. Käytän nyt verbiä kopioida, sillä päähine muistuttaa niin paljon, että olisi vähättelyä ja kiertelyä väittää sen olevan mielikuvitusta tai siinä olevan pelkän aavistuksen alkuperäisamerikkalaista kulttuuriperintöä. Päähine lienee pastissi, ei siis suora kopio vaan yhdistelmä erilaisten sotapäähineiden piirteitä; olennaista on, ettei se ei muistuta vaikkapa eteläamerikkalaisia karnevaalipäähineitä, eikä se ole omaperäinen, joten se viittaa suoraan joihinkin suurten tasankojen heimoihin.

Karnevaalipukuja käsittelevässä tietokirjallisuudessa viitataan psykologiseen paineiden purkamiseen, jota tapahtuu monikulttuurisissa karnevaaleissa esimerkiksi Etelä- ja Keski-Amerikoissa (Lawal 2010, 125). Paineiden purkaminen on epämääräinen keittiöpsykologinen selitys, jolla ei voi yleisen oikeustajun mukaan perustella tai oikeuttaa esimerkiksi fyysistä väkivaltaa. Se voi silti olla karnevaalin funktio. Eteläamerikkalaista karnevaaliperinnettä koskevia väitteitä ei voida perustellusti suoraan siirtää toiseen kontekstiin, koska toisessa paikassa ja tilanteessa etniset suhteet eri kansojen välillä ovat omanlaisiaan ja eri tavoin muuttuvia. Matkimisen perustelu sillä, mitä eteläamerikkalaisissa karnevaaleissa tehdään, ei olisi ongelmatonta. Suomessa ei ole sellaista karnevaaliperinnettä, johon kaikki osallistuisivat, joten karnevaalikäyttäytymisen siirtämistä yllättäen Suomen arkeen ja bisnekseen ei voi pitää sosiaalisesti ainakaan taitavana. Vappuna ja nuuttina on lähinnä naamioiduttu, mikä on myöskin eri asia kuin toisen kansan perinnevermeisiin pukeutuminen. Semiootikko Henri Broms kirjoittaa karnevaalista ja teatterista näin:

"Sinänsä karnevaalit ovat spektaakkeleita. Kaikenlaisten spektaakkelien, teatterinkin, semiotiikan olennaisena näkökulmana on se, että ne muodostavat eräänlaisen 'mahdollisen maailman', johon katsojat heijastavat oman ikävän reaalisen maailmansa negaation; tässä ilmenee – joko myyttisessä tai karnevalisoituneessa muodossa – kulttuurin 'toisin'-kategoria, kulttuurin eri vaihtoehdot." (Broms 1985, 207.)

Mutta pako arjen ikävyydestä ei suinkaan ole ainoa eikä välttämättä painavin merkitys, joka roolipukeutumisella voi olla. Kannattanee ajatella asiaa jälleen kerran myös yksilönäkökulmasta poistuen, diplomaattisuhteiden tasolla. Kyseiset päähineet eivät ole fiktiivisiä eivätkä fantasiapäähineitä vaan jäljitelmiä, jotka viittaavat todellisiin, olemassaoleviin kulttuuriobjekteihin ja jotka toimivat tässä meidän maailmassamme alkuperäistä malliaan vähättelevällä ja vääristelevällä mekanismilla. Kaikki sulkapäähineet eivät ole soturipäähineitä vaan päähine voi symboloida myös päällikköyttä. Seuraavassa sitaatissa selitetään, että Yhdysvalloissa feikkipäällikköpäähineen pukeminen eleenä juhlistaa sitä kolonialistista voittoa, että eurooppalainen valloittaja on alistanut alkuperäiskansat valtaansa jo puoli vuosituhatta. Alkuperäiskansojen näkökulmasta feikkipäähineet alleviivaavat tai juhlistavat hyvin veristä valloittamisen historiaa. (Hetkinen, onkohan Miss Helsingin merkitysmaailmassa korostunutta valloittaa-verbin kaksimerkityksisyyttä…?) Päällikön arvo katoaa, jos sitä ei kunnioiteta, jolloin päällikön mitätöiminen arvottomaksi on koko kansan arvon mitätöimistä. Joskus maailman johtajat itse aiheuttavat käytöksellään koko maansa arvon alennuksen, mutta tasankoheimojen päälliköt eivät itse ole mokanneet, vaan arvon alennus tuotetaan heistä riippumatta vanhasta muistista. Tutkija Niigaanwewidam James Sinclair avasi aihetta The Guardianissa, jossa kerrottiin loukkaavan omimisen kieltämisestä kanadalaisilla musiikkifestivaaleilla (suomennos minun):

"Ihmiset ovat pukeutuneet muka intiaaneiksi jo sata viisikymmentä vuotta. Pukeutumisella juhlitaan alkuperäiskansojen valloittamista. Ihmiset eivät ymmärrä, miten alentavaa on, kun pyhä esine varastetaan ja omitaan ja väärinkäytetään sitä sopimattomassa kontekstissa. Monet alkuperäiskansojen jäsenet haluaisivat nauttia musiikista niin kuin muutkin, mutta se on mahdotonta, kun ihmiset ympärilläsi juhlistavat kansanmurhaa."

“People have been dressing up like Indians for 150 years,” he says. “It’s about celebrating the conquest of indigenous people. People don’t understand how degrading it is to have a sacred object within a culture stolen and appropriated and misused in an inappropriate setting.” Many indigenous people want to enjoy a music festival just like anybody else. “That’s impossible to do that when you have people celebrating genocide standing right beside you.”

Varmasti joku voi juhlia alkuperäiskansojen kansanmurhaa ja kulttuurien tuhoamista ja sulauttamista valtaväestöön aivan täydessä ymmärryksessä, mutta usein ainakin haluaisimme olettaa, että moinen signaali johtuu vain tietämättömyydestä. Palataksemme näillä tiedoin Suomeen: on ristiriitaista olla haluamatta kenellekään pahaa, mutta kuitenkin pahanteon jälkeen kieltäytyä pyytämästä anteeksi. Viime aikoina tästä on tullut paljon esimerkkejä: vakuutetaan, että halutaan hyvää ja kunnioitetaan, mutta kun muut informoivat, että sinä et nyt tee hyvää etkä kunnioita, jatketaankin epäkunnioittavalla linjalla. Käytös vaikuttaa silloin epäjohdonmukaiselta, eikä verbaalinen vakuutus ole uskottava, jos teot eivät noudata julkituotuja periaatteita.

Kuljun perustelut jäivät roikkumaan ns. tekijän intention varaan: hänen mukaansa ei ole tehty väärin, jos teko ei ole tahallinen, tarkoituksellinen. Tekijän intentio – aikomukset ja pyrkimykset, jotka eivät lainkaan välttämättä näy lopputuloksessa – on eri asia kuin toimijuus (agency). Intentiolle perustamista (etiikassa usein teon tahattomuuteen vetoamista) pidetään kyllä usein merkittävänä myös juridiikassa, mutta hyviä aikeita on hankala todistaa, koska ne ovat subjektiivista tekijän sisäistä elämää eivätkä ihmiset aina puhu totta. Pahoja tekoja katsotaan suopeammin silloin, jos niillä on hyviä seurauksia, ja siksi jollain tasolla samantyyppinen teko voi olla toisinaan väärin ja toisinaan oikein, mistä esimerkkinä kivun aiheuttaminen kidutustarkoituksessa ja pakollinen kivun aiheuttaminen hammaslääkärissä, jolloin intentiolla on merkitystä (Baggini & Fosl 2012, 153–154). Tahattomaksi vahingoksi ei missien toimintaa voitane kuitenkaan kutsua, sillä kauppias kertoi valistaneensa kaikkia asiakkaitaan, joten jos häntä on uskominen, voidaan päätellä, että teon haitallisuus oli vähintään ennakoitavissa. Lisäksi Aitolehdelle, joka päähineet oli valinnut, alkuperäiskansojen kansanpukujen väärinkäytön voisi olettaa olevan entuudestaan tuttua, sillä hän itse oli poseerannut feikissä vuonna 2015 (Kaleva).

Ja vielä yhden huomion tuosta televisiohaastattelusta tehdäkseni, Kuljun "intentio määrää" -periaate ei tainnut ulottua johdonmukaisesti muihin ihmisiin: hän väitti, ettei heidän tekonsa ollut väärin, sillä heidän ei ollut tarkoitus loukata ketään, mutta samaan aikaan hän moitti (liioitellen) Suomen saamelaisnuorten toimineen "erittäin aggressiivisesti" heitä kohtaan. Mutta mikäli tekijän salaisen intention annetaan määrätä, eivät hekään olleet välttämättä tehneet mitään moitittavaa. Johdonmukaisuus ei välttämättä tee mistään moraalijärjestelmästä hyvää, mutta yleensä epäjohdonmukaista ajattelua pidetään tekopyhänä (Baggini & Fosl 2012, 236–240).

Joskus epäkunnioittavat asut ovat pilailevia, stereotypioille rakentuvia rasistis-humoristisia tekeleitä, joilla halutaan ehkä osoittaa julkisesti sitä, että aivot ovat narikassa eikä välitetä muista. Joissain piireissä sellaisella asenteella on prestiisiasema. Mutta ajattelemattomuus ei ole varmasti ainoa syy joidenkin suomalaisten käytökselle, sillä varsinkin vakiintuneet asenteet ja toimintamallit vaikuttavat paljon ihmisten käytökseen. Suomen saamelaisnuorten puheenjohtaja Petra Laiti ajatteleekin fantasia-aspektiin vetoamisen olevan seurausta eksotisoinnista ja rasismista:

”Sulkapäähineet ovat sen verran ikoninen juttu, että kuuluu yleissivistykseen tietää, mitä ne merkitsevät. Mun mielestä on täysin absurdia väittää, etteikö kyseessä olisi kulttuurinen appropriaatio. Vetoaminen fantasia-aspektiin on jälkimaininkeja hirveän rajusta eksotisoimisesta ja suoranaisesta rasismista, jota Amerikan alkuperäiskansat kohtaavat joka päivä. Se on vain yksi heijastus sorrosta, jota alkuperäiskansat kokevat ympäri maailmaa. Lähtökohtaisesti ongelma ratkeaa sillä, että alkuperäiskansojen vaatteita ei käytetä. Se on niin yksinkertaista, keksitään joku muu teema." (Petra Laiti, HS.)

Monilla suomalaisilla voi olla vaikeuksia nähdä, miksi eksotisointi on loppujen lopuksi ja muihin ilmiöihin liitettynä kielteistä. Eksotisoivaa toimintaa perustellaan usein sillä, että se olisi kunnioittavaa ja myönteistä. Samat ihmiset todennäköisesti ajattelevat, että naisten ja lemmikkien kohtelu pelkkinä esineinä on naisia ja lemmikkejä kunnioittavaa ja myönteistä. Samanaikainen muu alistaminen tekee toiseuttavasta fantasiasta pitemmän päälle haitallista esimerkiksi psykologisesti, mutta myös yhteiskunnallisen vaikutusvallan kannalta. Suomalaiset eivät ole itse tulleet etnisyytensä ja kulttuurinsa vuoksi pitkäaikaisesti yhtä aikaa eksotisoiduiksi ja vähätellyiksi, tai peräti dehumanisoiduiksi, esitetyiksi muita vähemmän ihmisinä.

Missään tapauksessa eksotisointi ja fantasia eivät ole sama ilmiö. Molemmissa kyllä tieto pilaa kaiken: Joulupukkia ei ollutkaan muutoin kuin fantasiana ja kansanperinteenä, saamelaiset eivät olekaan nokisia tanssijoita nuotion ympärillä. Mutta olemassaoleviin ihmisiin kohdistuva eksotisointi on vaikutuksiltaan erilaista kuin harmiton mielikuvituksen käyttö. Eksotisoimalla luodaan totuudenvastaista kuvaa tavalla, jolla on vaikutusta todellisten ihmisten todelliseen elämään. Eksotisoinnin kutsuminen fantasiaksi on niin ikään vähättelyä, ilmiön esittämistä totuudenvastaisesti. Fantasia eli mielikuvitus on yksilön päänsisäinen asia, eksotisointi puolestaan on kuvittelua ja julkista toimintaa, jota kohdistuu joihinkin ei-tasavertaisina pidettyihin ihmisiin. 

Eksotisointia tapahtuu usein markkinoinnissa ja mainonnassa, jotka on mahdollista hoitaa eettisestikin ammattitaidolla. Esimerkiksi Kaupallinen kauppakamari (International Chamber of Commerce, ICC) on laatinut markkinointia koskevat säännöt kaupallisen viestinnän itsesäätelynormistoksi. Ohjeet ovat suomeksi täällä. Esimerkkejä ohjeista:

Artikla 3 – Rehellisyys

Markkinointi tulee laatia siten, ettei kuluttajien luottamusta markkinointiin väärinkäytetä. Markkinoinnissa ei pidä pyrkiä hyötymään kuluttajien kokemattomuudesta tai tietojen puutteesta.

Artikla 4 – Yhteiskunnallinen vastuu

Markkinoinnissa on kunnioitettava ihmisarvoa. Markkinoinnissa ei saa yllyttää syrjintään. Markkinoinnissa ei saa sallia syrjintää, joka perustuu esimerkiksi etniseen tai kansalliseen alkuperään, uskontoon, sukupuoleen, ikään, vammaisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen.

Artikla 12 – Halventaminen

Markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä, ihmisryhmää, yritystä, organisaatiota, elinkeinotoimintaa, ammattia tai tuotetta.

Artikla 15 – Toisen maineen ja tunnettuuden hyväksikäyttö

Markkinoinnissa ei tule oikeudetta käyttää toisen yrityksen tai muun yhteisön nimeä, lyhennettä, logoa, tavaramerkkiä tai muuta tunnusmerkkiä. Markkinoinnissa ei tule käyttää sopimattomasti hyväksi toisen henkilön tai yhteisön nimeen, tekijänoikeuteen, tavaramerkkiin tai muun teollisoikeuden suojaamaan omaisuuteen liittyvää taikka toisen markkinointikampanjallaan hankkimaa mainetta ja tunnettuutta (goodwill).

Onko ongelmana sitten jokin sellainen, että kaikki eivät vain näe väheksyntää ja epäkunnioitusta, joka ei kohdistu itseen? Yksi selitys on, että sokeus johtuu näkökulmasta: valta-asetelmaa eivät huomaa ne, jotka ovat hierarkiassa korkealla. Turkistarhaus näyttää erilaiselta turkistarhaajasta kuin turkiseläimestä. Kun on valtahierarkiassa ylempänä, voi tulla yllätyksenä, että jotakuta loukkaa ja alistaa jokin omasta mielestä ihan tavallinen, hauska ja normaali. Silloin kannattaisi varmaan harjoittaa empatiakykyään ja pyrkiä huomaamaan totuttujen tapojen haitallisuus. Ei ainakaan pitäisi olla yllättävää, että alempana valtahierarkiassa olevat huomaavat hierarkian, koska se vaikuttaa heidän tai heidän kaltaistensa elämään. Silti lienee melko yleistä, että tullaan vahingossa käyttäytyneeksi tiedon puutteen vuoksi epäkunnioittavasti, vaikka yritetään kunnioittaa.

Ei ole riittävä perustelu julistaa yksipuolisesti, että sulkapäähine on "vain muovia" samaan tapaan kuin saamenpuku olisi muka "pelkkä kangas" tai "rätti", kuten jotkut kunnioittavasti sanovat. Tämä so what -asenne tai -argumentin osa on nihilistinen ja mielivaltainen tapa kiistää merkitys. Minkä tahansa merkitys. So what -argumentin ongelmaksi muodostuu tarpeeksi pitkälle mentäessä se, ettei ole perusteita myöskään antaa arvoa so what -argumentille, jos ei millekään muullekaan. Tätä argumenttia käytetään aina valikoiden. Pitäisi pystyä perustelemaan, miksi juuri mainitulla asialla ei ole arvoa, mutta jollakin toisella asialla on.

Joku saattaa vastustaa sitä, että alkuperäisamerikkalaiset "saisivat päättää", mitä me teemme tai mihin me pukeudumme. Tällöin mennään valtataistelun puolelle, jossa sen sijaan, että alkuperäisamerikkalaiset "saisivat päättää", halutaan pidättää itsellä oikeus "saada päättää". Kuitenkaan oikeus "saada päättää" ei ole myöskään omalla kohdalla sen oikeutetumpi kuin heidän kohdallaan, mikäli ollaan tasavertaisia kansoja eikä ajatella kolonialistisesti.

Vapauksiin liittyen huomauttaisin, että tavallinen perusteluyritys "muut eivät voi päättää, miten minä pukeudun" ei ole individualistisen vapausaatteen mukainen, sillä vapausaatteeseen kuuluu vastavuoroinen muiden ihmisten vastaavien oikeuksien kunnioittaminen. Kaikkien tulee kunnioittaa toistensa vapauksia, sillä muuten yhden vapaus voi mennä toisten yksilöiden samojen tai muiden vapauksien rajoittamiseksi. Edes ääri-individualismi ei käytännössä toimi, jos muut ääri-individualistit eivät kunnioita toistensa oikeutta sellaiseen ääri-individualismiin, joka ei polje muiden ääri-individualistien vapauksia. Vapausaate perustuu ajatukselle, että myös muilla on erilaisia vapauksia kuten minullakin; se ei siis perustu ajatukselle, että minä "saan tehdä" mitä haluan ja "vapailla" teoillani saan rajoittaa muiden oikeuksia, koska silloin muiden oikeudet eivät toteutuisi, mikä vesittäisi koko vapausajattelun rakennelman. Omien vapauksien toteuttamisen ei pitäisi voida rajoittaa muiden vapauksia, mutta esimerkiksi rasistinen pilkka ja kulttuurinen häirintä rajoittavat muiden vapauksia elää ja toimia ja rajoittavat olemassaolon oikeutta sellaisina kuin he ovat. Esimerkiksi puvun systemaattinen esittäminen likaisena tai arvottomana vähentää sen käyttöarvoa juhlapukuna ja kyseenalaistaa oikeuksia, joita luetellaan kansainvälisissä sopimuksissa ja Suomen perustuslaissa. On vapauden rajoittamista kiistää alkuperäiskansoilta mahdollisuus harjoittaa kulttuuriaan ilman häirintää. Koska alkuperäiskansat ovat kulttuurinsa edistäjiä, säilyttäjiä ja vaalijoita, heillä lienee myös vastuu sen välittämisestä jälkipolvilleen; tätä näkökulmaa ei paljon suomalaisessa kirjoittelussa näy. Pitäisi varmaankin opetella kulttuurisiteeraamaan ihmisiksi häiritsemättä tai jättää siteeraamatta kokonaan. Vapaus on äärimmilläänkin vapautta muiden keskellä, jotta "minä ja muut" emme rajoittaisi toistemme vapauksia.

Lopuksi: tämänkertaista aihettani summaa hyvin kuva, joka löytyi Facebookista. Bee Schrull oli kirjoittanut kuvan yhteyteen selittävän tekstin (alla, suomennos minun).

"Ratkaisun avaimia ovat kuunteleminen, tiedostaminen ja koulutus... Tänään olimme todistamassa jotakin kaunista. Kuvassa ovat samat kaksi miestä kuin netissä laajalle levinneessä kuvassa. Tunnetussa kuvassa toisella herrasmiehistä oli kasvomaalia ja sulkia. Hän karjui vihaisesti Robert Rochelle. Nyt sama mies kävi täällä pyytämässä mentoriltani ja kaikilta läsnäolleilta anteeksi. Kuten tapoihin kuuluu, Robert Roche antoi hänelle armeliaasti anteeksi ja kuunteli, mitä hänellä oli sanottavanaan. Puhuakseen julkisesti tekemistään vääristä teoista baseball-fani halusi käyttää minun megafoniani. Sain nähdä, miten vanhus, sankarini nostettiin entistäkin arvokkaammaksi ja tärkeämmäksi. Sitten he kättelivät ja tekivät rauhan. Sain olla sitä todistamassa."

"Listening, awareness and education is the key... We were witness to something beautiful today. These two men are the same two men who were in that picture that went viral. Only in that picture, the gentleman on the right was wearing red face and feathers and angrily screaming at Robert Roche on the left. Today this man came up and asked for the forgiveness of my mentor and all those present. True to form, Robert graciously forgave him and listened to what he had to say. This baseball fan used my megaphone to address the wrong in how he acted previously. I watched my hero become an even more honored and cherished elder in one moment. This is the moment they shook hands and peace was made. I'm blessed to have been witness to this." (Bee Schrull Facebookissa)

[Pieniä korjauksia 7.10.2017 klo 15.20 ja 8.10.2017 klo 8.40]

Lähteet:

Appelgren, Kari, Karin Grönlund, Margareta Häggblom, Bo Lönnqvist, Maria Schulman & Gunilla Vuori, Finlandssvenska folkdräkter. Utgiven av Brages sektion för bygdedräkter. Schildts, s. l.

Baggini, Julian & Peter S. Fosl 2012: Etiikan pikkujättiläinen. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.

Broms, Henri 1985: Alkukuvien jäljillä. Kulttuurin semiotiikkaa. WSOY, Helsinki.

Centergran, Ulla & Kicki Kirvall 1986: Folkdräkter förr och nu. Tradition och sömnad. LTs förslag, Stockholm.

Eicher, Joanne B. 2010: "Clothing, Costume, and Dress." Teoksessa Steele, Valerie (toim.), The Berg Companion to Fashion, s. 151–152. Oxford, New York.

Jarvis, Anthea 2010: "Fancy Dress."  Teoksessa Steele, Valerie (toim.), The Berg Companion to Fashion, s. 270–272. Oxford, New York. Suunnilleen sama teksti internetissä: http://fashion-history.lovetoknow.com/clothing-types-styles/fancy-dress

Kaukonen, Toini-Inkeri 1985: Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, Helsinki.

Lawal, Babatunde 2010: "Carnival Dress." Teoksessa Steele, Valerie (toim.), The Berg Companion to Fashion, s. 123–124. Oxford, New York.

Lönnqvist, Bo 1979: Kansanpuku ja kansallispuku. Otava, Helsinki.

Lönnqvist, Bo 2008: "Den finlandssvenska bygdedräktrörelsen. Ideologier, former, gestalt." Teoksessa Appelgren, Kari, Karin Grönlund, Margareta Häggblom, Bo Lönnqvist, Maria Schulman & Gunilla Vuori, Finlandssvenska folkdräkter. Utgiven av Brages sektion för bygdedräkter. Schildts, s. l.

Marsh, Calum 2015: "Osheaga's headdress ban shows festival's zero tolerance for cultural appropriation." – The Guardian 17.7.2015. https://www.theguardian.com/culture/2015/jul/17/osheaga-music-festival-headdress-cultural-appropriation

Quayson, Ato 2000: "Postcolonialism and postmodernism." Teoksessa Schwartz, Henry & Sangeeta Ray (toim.) A Companion to Postcolonial Studies, s. 87–111. Blackwell Companions in Cultural Studies. Blackwell Publishers.

Rautiainen, Pauli 2010: "Taiteen vapaus Euroopassa." s. 85–91. – niin&näin 2/2010, Tampere. https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn102-22.pdf

Skov, Lisa 2010: "Ethnic Style in Fashion." Teoksessa Steele, Valerie (toim.), The Berg Companion to Fashion, s. 263–265. Oxford, New York.

SKPSK 2001 = Suomen kielen perussanakirja. Toim. Risto Haarala et al. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 55. Edita, Helsinki.

Smith, Fred T. 2010: "Ceremonial and Festival Costumes." Teoksessa Steele, Valerie (toim.), The Berg Companion to Fashion, s. 130–136. Oxford, New York.

Vatka, Miia 2017: "Miss Helsinki -kisan järjestäjät sulkapäähinekohusta: 'Ei mitään tekemistä alkukantaisten asioiden kanssa.'" – Iltalehti 26.9.2017. http://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/201709262200419386_vd.shtml