Kun 90- ja 00-luvuilla kirjoitin joitain akateemisia kouluesseitä saamelaisesta kirjallisuudesta tai kulttuurista, ensimmäiset sivut piti käyttää aina saman yleistiedon kertaamiseen tai jakamiseen: paljonko saamelaisia on, kuinka he ovat jakautuneet eri valtioiden välille, mitä kieliä he puhuvat, millainen lippu heillä on ja niin edelleen. Vaikka aiheeni ei ollut antropologinen, saamelaiset kansana, tai geografinen, heidän maantieteellinen levinneisyytensä, tai lingvistinen, heidän puhumiensa kielten ja murteiden rajat, esseessä piti tuoda esiin perusfaktaa, jonka kuka tahansa voisi saada aivan helposti (varsinkin internetin aikakaudella) ja jonka ainakin itse olen mieltänyt yleissivistykseen kuuluvaksi. Perusasioiden selostus oli tietenkin pois varsinaisen esseen pituudesta, joten olisin mieluusti jättänyt sen pois, mutta kieltävää ohjausta saatuani jäin pohtimaan, mistä moinen pedagoginen vaatimus kertoo.
Se kertonee syvällisestä tietämättömyydestä, saamelaisasioiden poissaolosta suomalaisessa koulutuksessa ja ajattelussa. Se lienee myös akateeminen perinne.
Milloin kirjallisuustieteellisen tutkielman aiheena on tietyn kielialueen kirjallisuus, ei yleensä ole tapana jaaritella yleissivistykseen kuuluvaa tietoa vaan aletaan suoraan käsitellä sitä kirjallisuutta. Ruotsalaisen tai yhdysvaltalaisen kirjallisuuden esittelyä ei aloiteta kertaamalla, montako ruotsalaista ja yhdysvaltalaista on olemassa, missä he asuvat, mitä kieliä he puhuvat, millainen heidän lippunsa on ja niin edelleen. Varsinkaan suomalaisesta kirjallisuudesta kirjoittavan ei tarvitse tietää, montako suomalaista on olemassa tai kuka on määritelmällisesti suomalainen.
Professori Veli-Pekka Lehtola aloitti väitöskirjansa Rajamaan identiteetti (SKS 1999) suoraan aiheensa käsittelyllä, tutkimuskohteensa hahmottelulla ja mielenkiinnon herättämisellä analyyttisesti.
"Sotienvälisenä aikana, 1920- ja 1930-luvuilla, ilmestyi runsaasti Lappia koskevaa kirjallisuutta matkakirjoista romaaneihin ja novellikokoelmiin. [...] Kiinnostava aihe on kuitenkin ennen kaikkea siksi, että Lapin-kirjailijat loivat kirjoillaan oman pienoismaailmansa, jonka suhde niin saman ajan suomalaiseen kirjallisuuteen kuin lappilaiseen maailmankatsomukseenkin on haastava kysymys. Lappilainen kirjallisuus vuosina 1916—1944 erosi muusta suomalaisesta kirjallisuudesta, ja kirjailijat pyrkivät tietoisesti tekemään tiettyä eroa." (s. 9)
Lehtolan väitöskirjan aiheena ei ollut saamenkielinen kirjallisuus vaan suomalaisen kirjallisuuden osa-alue, lappikirjallisuus ja lappilaisuus, lappilaiset identiteetit. Ja koska Lappi on ikään kuin kaikille tuttu (vaikka ei olekaan), ei Lappi-aiheisen kirjallisuustieteellisen tekstin johdantoon tarvitse tuoda Lapin maantiedettä, kansatiedettä, maakunnan vaakunaa tai väestötieteellisiä tilastotietoja.
Lehtola ripotteli pitkin väitöskirjaansa paljon tietoa myös saamenkielisestä ja saamelaisesta kirjallisuudesta ja teki sen luontevasti, ilman mitään banaalia.
Professori Vuokko Hirvosen väitöskirja, Saamenmaan ääniä (SKS 1999), jonka tutkimusalaa on saamelaisten naisten kirjoittama kaunokirjallisuus, alkoi kirjansa näin:
"Vajaat kymmenen vuotta kestäneen saamelaisen kirjallisuuden opettajan urani aikana olen useasti törmännyt kysymykseen: 'Onko saamelaista kirjallisuutta olemassa?' Vielä suurempaa hämmästystä on herättänyt, että olen saamelaisen naiskirjallisuuden tutkija. 'Onko saamelaista kirjallisuutta olemassa niin paljon, että sitä voi tutkia?' tai 'Onko naiskirjailijoita niin monta, että heitä ja heidän tuotantoaan voi tutkia?' ovat kysymyksiä, joita ovat esittäneet sekä saamelaiset että muut." (s. 15)
Kuulostaa ikävän tutulta. Ja tämänpäiväisen aiheeni kannalta tutulta kuulostaa sekin, mihin teksti lähti seuraavaksi johdattelemaan:
"Saamelaisten nykyinen asuinalue, josta suurin osa on napapiirin pohjoispuolella, sijoittuu neljään valtioon: Norjaan, Ruotsiin, Suomeen ja Venäjään. Sen mukaan, millaisia määrittelyperusteita käytetään, saamelaisia tai saamelaista syntyperää olevia henkilöitä arvioidaan olevan vajaa 100 000. [...]" (s. 15)
*
Olen siis hieman kyllästynyt kertaamaan asioita, jotka ihmisten pitäisi jo tietää, joten sivuutan kertauksen tylysti ja käytän tätä pientä havaintoani yhden blogini ydinaiheista, tietämättömyyden, havainnollistamiseen. Olen tätä blogia varten seurannut monen vuoden ajan nettikeskusteluja saameaiheesta. Vaikutelmani on, että ikävän usein ne saamelaiset, jotka uskaltautuvat keskustelemaan itseään koskevista aiheista, uuvutetaan kyselemällä näitä perusasioita tai hiljennetään joko konkreettisesti poistamalla heidän näkökulmansa tai vihapuheella. Vihapuhe toimii myös ennakkosensuurin tavoin. Harva on se keskustelu, jossa esiintyy kantojen tarkistelua, aitoa uteliaisuutta ja asiallista vuoropuhelua.
Arkikeskusteluissa mistä tahansa saamelaisiin liittyvästä aiheesta näkyy tiedon puute. Keskustelu on siksi vaikeaa. Tietämättömyys itsessään on jo eräänlainen vaatimus vastata "ensin" kysymykseen, ketä saamelaiset ovat, milloin ja missä. Myös kielteinen lähtöasenne saamelaisia kohtaan saa keskustelun jumittumaan jo alkuunsa, ja pian jo unohdetaan, mistä pitikään puhua, ellei ole jo riita käynnissä, kun vuorovaikutuksessa jokin meni pieleen.
Todennäköisesti keskustelu on silloin jo kääntynyt aiheeseen, joka peittää nykyään kaikki muut aiheet alleen: kuka on saamelainen. Millään muullahan ei ole nykyään mitään väliä.
Perusasioiden, kuten lipun, väestömäärän ja asuinseutujen, kertaaminen ei välttämättä edes voi lisätä yhteisymmärryksen ja rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuuksia arki-ihmisten kesken. Ne ovat tuiki tarpeellisia faktoja, jotka pitäisi opettaa jo alakoulussa. Ilmeisesti ne kuitenkin jäävät irrallisiksi ja unohtuvat, jos vaikka niitä opetetaankin. Varmasti kaikki saamelaiskulttuurista jotain tietävät ovat yrittäneet parhaansa luodakseen elävämpää tai totuudellisempaa yhteyttä faktoista niihin monenlaisiin ja monentasoisiin ilmiöihin ja aiheisiin, jotka tekevät saamelaisten kulttuureja ymmärrettävämmiksi, arvokkaammiksi ja merkityksellisemmiksi ulkopuolisille.
Joskus ennakko-oletukset paistavat läpi. Joskus suomalainen ei oikein osaa kysyä mitään sen täsmällisempää saamelaisista. Odotetaan, että kertomus saamelaisista olisi mukaansatempaava ja viihdyttävä, niin kuin vaikka Märät säpikkäät. Tai niin kuin Johan Turin Kertomus saamelaisista aikoinaan meille, jotka luimme kirjoja. Pitää tulla lähelle tunnetasolla, hurmata. Palvella ja tarjoilla. Sellaista se ehkä on kaiken tiedon kanssa?
Mutta argumentaation kannalta ollaan hetteikössä, kun tietoa ei ole. Silloin premissien asemaan pääsee kaikenlaista höttöä tai perustelut jätetään kokonaan väliin.
Lopuksi muutama valaiseva lainaus:
"Minulle valkeni, että jos meistä ei tiedetä mitään, se on rinnastettavissa tilanteeseen, jossa meitä ei ole olemassakaan. Ja jos meitä ei ole olemassa, meidän on aika vaikea vaatia mitään oikeuksiakaan." (Niillas Holmberg)
"Mitään en minäkään tietäisi, ellen itse ottaisi selvää." (Anonyymi)
Lähteet:
Hirvonen, Vuokko 1999: Saamenmaan ääniä. Saamelaisen naisen tie kirjailijaksi. Väitöskirja. SKS, Helsinki.
Lehtola, Veli-Pekka 1999: Rajamaan identiteetti. Lappilaisuuden rakentuminen 1920- ja 1930-luvun kirjallisuudessa. Väitöskirja. SKS, Helsinki.
